Kuka minä olen? Kuka minun kuuluisi olla?

Laitettiin kesäkuun alussa tyttöjen kanssa pystyyn eräänlainen elämän ja uskonelämän rakennustyömaa, tuttavallisemmin Raksa. Tarkoituksena on lukea viikon aikana itsekseen luku Jasu Markkasen kirjoittamasta Jalo Soturi kirjasta, jonka kautta kirjailija on pyrkinyt avaamaan sitä, kuinka evankeliumia voidaan elää todeksi ja kuinka on mahdollista seurata Jeesusta jokaisella elämän osa-alueella. Kun viikon luku on luettu, me nähdään porukalla, jaetaan ajatuksia luetusta ja pohditaan, mitä luvussa käsitellyt asiat meidän omissa elämissä tarkoittaa ja kuinka voitaisiin soveltaa luettua henkilökohtaisissa kamppailuissa. ”Virallisen” sisällön lisäksi asiaan kuuluu usein myös muuta elämän jakamista, kahvia, hölmöjä vitsejä ja viime kerralla myös karkkihelmet (mikä nostalgia!).

Eräs luku, Kuninkaan yhteyteen, herätti paljon erilaisia ajatuksia. Siinä puhuttiin identiteetistä: Kuka minä oikeastaan olen? Mihin identiteettini perustuu? Saavatko toiset määrittää sen, vai voinko tehdä sen itse? Minkä vuoksi olen olemassa? Mikä on todella arvokasta ja tärkeää? ”Jos voin itse valita elämälleni tarkoituksen, eikö se viime kädessä ole mielivaltainen, suhteellinen ja vailla lopullista arvoa? Vastauksella on väliä, sillä ihmisen käsitys siitä, kuka hän on, vaikuttaa ratkaisevalla tavalla hänen elämäänsä ja kaikkeen, mitä hän tekee”, kirjoittaa Markkanen. Kristittyjä kutsutaan omaksumaan uusi identiteetti, minäkuva, jonka keskipisteenä on Jeesus ja yhteytemme häneen. Kuitenkin kristityillä, ja ihmisillä yleensä, on elämänhistoriasta johtuen runsaasti erilaisia ali-identiteettejä. Pohdittiin tyttöjen kanssa oman identiteettikartan laatimista ja siitä inspiroituneena haluankin nyt pohtia hieman niitä ali-identiteettejä, mitä olen itse omaksunut elämäni aikana, ja tarkemmin sanottuna oikeastaan niitä ali-identiteettejä, jotka ovat pinnalla tässä elämänvaiheessa.

Ensinnäkin uskon Jumalaan, kolmiyhteiseen Jumalaan. Mulla ei ole aina helppoa, eikä uskominenkaan ole aina niin kovin helppoa. Joskus olen huutanut Jumalalle, että mä vihaan sitä. Toisinaan pakahdun kiitollisuudesta. Mutta joka hetki kuitenkin uskon, en voi olla uskomatta. Vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta rakastan Jumalaa ja koen olevani siunattu, kun mun ei tarvitse selvitä elämästä omassa voimassani, sillä eihän siitä mitään tulisi. Uskoon liittyen – kuulun helluntaiseurakuntaan ja toimin siellä aktiivisesti. Vedän tykki- ja screenitiimiä, mutta istun tekniikkapöydän takana usein myös muiden hommien vuoksi, sillä teen lisäksi striimejä ja valoja. Rakastan mun kotiseurakuntaa ja omat palvelutehtävät tuntuvat omilta. Millä nimellä sitten kutsuisin tätä ali-identiteettiä? Uskovainen ehkä? Jos kaikki identiteetit survotaan yhdeksi, olisinko uskovainen helluntaiteknikko?

Toisekseen, mielenterveyteen liittyvät asiat ovat olleet vuosia osa sitä, kuinka käsitän itseni. Mulle on määritetty ulkoapäin hurjasti erilaisia diagnooseja ja oireistoa kuvaavia nimikkeitä: toistuva masennus, vaikea masennus, keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuus, pakko-oireinen häriö, dissosiaatio, depersonalisaatio, määrittämätön persoonallisuushäiriö, vaativa persoonallisuus, estynyt persoonallisuus… Mitä nämä asiat musta kertoo? Olenko mielisairas? Pakko-oireinen, masentunut, ahdistunut, omasta itsestä ulkopuolinen, liian vaativa, liian estoinen ja epävarma? Niin, kyllähän nuo kaikki asiat vaikeuttavat mun elämää monin eri tavoin, ja paljon vaikeuttavatkin. Oon halunnut kuolla, haluan usein vain kadota, maailma on usein liian painava ja olo liian yksinäinen. Oon monesti ajatellut, että mun kuuluu olla tällainen, kaikki sairaus kuuluu kiinteänä osana minuun, koska sitä on jatkunut niin kauan. Vaikeimpina hetkinä mielenterveyden häiriöistä on tullut mun identiteetti, se kuka olen. Vaikka todellisuudessa tiedän, että Jeesuksen kautta saan oikeastaan olla niistä kaikista vapaa: ”Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme –” (Jes. 53:4) Eli riippumatta omista inhimillisistä tunteista sairauden ei missään tapauksessa pidä määrittää mun identiteettiä, vaikka se välillä tekeekin niin ainakin mun oman pään sisällä.

Entäs opiskelu? Opiskelen yliopistossa erityispedagogiikkaa. Olen siis yliopisto-opiskelija ja erityispedagogiikan opiskelija. Musta tulee kasvatustieteen maisteri, laaja-alainen erityisopettaja, erityisluokanopettaja ja luokanopettaja. Niissä paikoissa, joissa oon päässyt opettamaan ja saanut luotua oppilaisiin hyvän suhteen, oon myös ope. Lisäksi olen hyvä opiskelija, oikeastaan arvosanojen valossa jopa erinomainen. Mutta erinomaisuus on kaksijakoinen asia. Haluan menestyä ja mulle on tärkeää olla tunnollinen ja ahkera. Siitä huolimatta se on raskas taakka. Erinomaisuuteen pyrkiminen on raskasta, se vie älyttömän paljon aikaa ja ennen kaikkea voimavaroja. En kuitenkaan osaa lopettaa. Jopa sairaalasta kävin koulua, tein tenttejä ja oppimistehtäviä. Kotona ollessani oon useampaan kertaan repinyt sairaslomapaperin ja jatkanut opiskelua. Onko siinä mitään järkeä? Ei tietenkään. Mutta erinomaisuuteen pyrkiminen ja tarve onnistua on niin suuri osa mun identiteettiä, että siitä on vaikeaa päästää irti. Käyn jatkuvasti itseni kanssa keskustelua siitä, olisiko aika antaa opintojen olla hetken aikaa. Tai vaikka edes tehdä tietoinen päätös siitä, että nyt mä otan jostain kurssista kolmosen tai nelosen ja se riittää.

Mitäs muuta? Mulla on monia ihmissuhteisiin liittyviä identiteettejä, luonteenpiirteisiin liittyviä identiteettejä, kiinnostuksen kohteisiin liittyviä identiteettejä… Kaikkia niistä en halua jakaa netissä, mutta välitän kovasti mun läheisistä, olen herkkä, olen tunteellinen, pettymykset on mulle syvistä syvimpiä aallonpohjia ja ilon aiheet leijuttaa päätä pilvissä. Oon ehkä vähän ujo, mutta tuttujen seurassa vapautuneempi. Lisäks oon vähän lukutoukka, musiikki on mulle tärkeää, tykkään suomenkielisestä lyriikasta ja kuluneen reilun vuoden aikana oon kiinnostunut jääkiekon seuraamisesta. Musta on tullu änärityttö.

Mutta se siitä. Tilannehan on se, että omaan elämään voi kuulua useita erilaisia asioita ja omaa identiteettiään voi rakentaa useista erilaisista lähtökohdista, mutta jos elämän keskiössä on jokin muu kuin elävä Jumala, elämä suistuu raiteiltaan. Seurakunnan palvelupaikat muuttuu, kotiseurakunta voi vaihtua, en tuu olemaan aina opiskelija, mun ammattikaan ei välttämättä ole koko elämän ajan se, mitä tällä hetkellä suunnittelen, ihmissuhteet elää, jotkut ihmiset pysyy ja jotkut katoaa, mutta pysyvissäkin ihmissuhteissa lähtökohdat ja asetelmat muuttuu elämäntilanteiden muuttumisen myötä, kiinnostuksenkohteet voi vaihdella, elämänkokemukset ja iän karttuminen voi muuttaa luonteenpiirteitä. Ja sairauden kautta on älytöntä määrittää itsensä. Jos elämän ja oman identiteetin keskiössä on jokin muu kuin Jumala, koko elämä tulee olemaan yhtä jatkuvaa identiteettikriisiä.

Erityispedagogiikassa voidaan puhua pygmalion-efektistä, joka on yksi itseään toteuttavan ennusteen muodoista. Sillä tarkoitetaan sitä, että inhimillisessä vuorovaikutuksessa odotuksilla ja uskomuksilla on taipumus kasvattaa odotetunkaltaisen ilmiön todennäköisyyttä. Periaatteessa termillä viitataan siihen, että opettajan odotuksilla on merkittävä vaikutus oppilaiden oppimistuloksiin, mutta jollain tapaa se kuitenkin assosioitui mielessäni kysymyksiin identiteetistä ja ali-identiteeteistä. Jos ajattelen itse itsestäni jotain, vaikkapa sitä, että olen suorittaja, erinomainen, tunnollinen opiskelija, ja ehkä myös vähän epäonnistunut ihmisenä, koska kärsin mielenterveyteni takia, näistä asioista tulee tosia, sillä alan elää niiden mukaisesti. Olen myös usein huomannut muiden ihmisten määrittävän minua ali-identiteettieni kautta, mikä on tietysti aivan luonnollista, mutta myös asia, joka vahvistaa minussa niitä käyttäytymisen piirteitä, jotka saavat minut toimimaan kyseisten identiteettien piirteiden mukaisesti. Tämän vuoksi olisi erityisen tärkeää määrittää sekä itsensä että muut kristityt Jeesuksen kautta.

Meidän identiteetin tulisi perustua Jumalan kaltaisuuteen, läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa ja siihen, että Jeesuksen kautta jokainen meistä on päässyt osalliseksi uudesta tavasta olla ihminen. ”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” (2. Kor. 5:14-15) Jumalalle eläminen tekee meissä työtä ja synnyttää Hengen hedelmää, mitä Raamatun mukaan ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22-23). Itse olen saanut huomata sen, että silloin kun aidosti elän yhteydessä Jumalaan nuo asiat tulee multa luonnostaan, ne on mussa. Sen sijaan silloin, kun on kauempana Jumalasta on huomattavan paljon vaikeampaa olla rauhallinen, kärsivällinen, hyvä, rakastava ja kaikkea tuota, mitä tuossa juuri luettelin. Kuitenkaan Jumalan työ minussa ei tee musta ketään muuta, kun minut itseni. Se ei tuhoa persoonallisuuttani tai muokkaa meistä kaikista samanlaisia. Se tekee minusta paremman version itsestäni. Ja sillon kun uskon itsestäni ja muista sen, mitä olemme Jeesuksen kautta, elän sen mukaisesti ja pygmalion-efekti voi kylvää hyvää satoa.

Mitä halusin tällä tekstillä sanoa? Sen että uskon ali-identiteettien olevan tarpeellisia, sillä ainakin minua ne auttavat hahmottamaan, mistä pidän, mikä on minulle tärkeää ja millaiset asiat ovat osa minua. Mutta niiden varaan ei ole viisasta rakentaa elämäänsä, vain Jumalan lähellä eläminen tekee minusta kokonaisen itseni.