”Nuori ei vaikka jaksa enää elää.”

Tämä on ensimmäinen sosiaalisessa mediassa julkaisemani kuva, jota häpeän. Häpeän sitä, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan ja mulla on käsissä kandin paperi, vaikka tässä opintojen vaiheessa tuossa ”pitäisi” lukea kandidaatin sijaan maisteri. Häpeän itseäni, kun ajattelen samalla vuosikurssilla aloittaneita opiskelukavereita, jotka on valmistuneet ja siirtyneet työelämään. Haluan kuitenkin päästää irti häpeästä ja pystyä iloitsemaan siitä, mitä olen saavuttanut vaikeiden vuosien jälkeen.

Mulle on ollut aivan liian pitkään aivan liian tärkeää olla ahkera, suoriutua kaikesta virheettömästi ja antaa itsestäni tarkkaan mietitty kuva muille ihmisille. Olen kanavoinut masennusta, ahdistuneisuutta ja epävarmuutta suorituksiin. Vähän ennen kuin tarkoituksenani oli valmistua kandiksi, kaksi ja puoli vuotta sitten, psykologi kuvasi minua erään tutkimuksen yhteydessä seuraavasti: ”Kohtuuton haittaa aiheuttava täsmällisyys ja ylitunnollisuus. Rituaalinomainen ylitarkkuus kohdistuu esim. koulutehtäviin tarkoituksena välttää ahdistusta. Taustalla estyneisyys, huonouden tunne ja armoton itsekritiikki. Virheettömyyden tavoittelu ja korostunut velvollisuuksien suorittaminen tapahtuu oman hyvinvoinnin kustannuksella. Tutkittavalla on ylisuuri ahdistuksen ja kärsimyksen sieto ja taipumus pakottaa itsensä suoriutumaan, mistä seuraa hänelle itselleen haittaa pitkällä tähtäimellä elimistön ollessa fyysisestikin stressi- ja ylivireystilassa.” Kyseisen arvion jälkeen mieli ja keho ei kestäneet enää kauaa. Paloin niin pahasti loppuun, että olen edelleen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kuluneen puolen vuoden aikana olen kuitenkin valmistunut kandiksi ja aloittanut maisteriopinnot, siitä haluan olla kiitollinen.

Varsinainen syy tähän julkaisuun ei kuitenkaan ollut halu kertoa loppuunpalamisesta. Olen aiemmin käsitellyt omaa mielenterveyttäni blogissani. Nyt haluan nostaa esille tekemäni kandidaatintutkielman. Kandia ei ehkä pidetä tieteellisesti merkittävänä, mutta tutkielman aihe on minulle tärkeä ja nykypäivänä hyvin ajankohtainen. Kanavoidessani pahaa oloa opiskeluun ja suorittamiseen kirjoitin tutkielmaa pakonomaisesti n. 100 sivua keväällä 2017. Sadasta sivusta on nyt jäljellä 70, loput jäivät odottamaan gradua. Nuo 70 sivua käsittelevät nuorten ahdistuneisuushäiriöitä, samalla myös niitä häiriöitä, jotka ajoivat minut työkyvyttömyyteen. Ahdistuneisuushäiriöt ovat nuorten yleisimpiä psykiatrisia häiriöitä, mutta suomalaisten nuorten ahdistuneisuutta on tutkittu vähän. Tutkimukseni tarkoituksena oli lisätä koulujen henkilökunnan tietoisuutta nuorten häiriötasoisesta ahdistuneisuudesta. Kun ahdistuneisuushäiriöistä ollaan tietoisia ja niiden piirteitä ymmärretään, sairastuneita oppilaita on helpompi kohdata ja tukea tarkoituksenmukaisesti. Jos aihe kiinnostaa, käykää vilkaisemassa, millaisia näkökulmia tarkastelin tutkielmassani.

”Nuori ei vaikka jaksa enää elää” : oppilashuollon työntekijöiden käsityksiä yläkouluikäisten ahdistuneisuushäiriöistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.