Kun on vaan pakko

Mä en voi hyvin, mulla on pakko-oireita – pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja. Pakkoajatukset määritellään mieleen tunkeutuviksi epämiellyttäviksi ja ahdistaviksi ajatuksiksi, mielikuviksi tai mielihaluiksi. On tavallista, että pakkotoiminnot liittyvät pakkoajatuksiin. Pakkotoimintoja kuvataan toistuvana käytöksenä tai mielensisäisenä toimintana, minkä päämääränä on vähentää pakkoajatuksiin liittyvää ahdistuneisuutta. (ks. esim. Leppämäki & Savikuja 2014; Huttunen 2018)

Kärsin lapsena vakavasta pakko-oireisesta häiriöstä, jonka luonnetta en halua avata enempää. Häiriö saatiin kuriin kriisihoitojaksolla psykiatrian osastolla, psykiatrisella avohoidolla ja lääkityksellä. Myöhemmin elämässäni minulla on esiintynyt pakko-oireisia käyttäytymisen piirteitä, mutta ongelmani ovat fokusoituneet masennukseen ja yleistyneeseen ahdistuneisuuteen.

Viime keväänä koronatilanteen räjähdettyä aloin oireilla pakkoajatuksin ja pakkotoiminnoin. Olin varma, että sairastan koronaa, tartutan muita ihmisiä ja aiheutan kuolemia. Sen ja muiden elämääni siihen aikaan kuormittavien tekijöiden seurauksena vointini romahti, ja sekä siivoaminen että itseni peseminen kasvoivat muuta elämää häiritseviin mittasuhteisiin. Sain mahdollisuuden päästä osastojaksolle ja vietin hoidossa kuukauden.

Kesän aikana huomasin yksittäisiä mieleeni tunkeutuvia epämiellyttäviä ajatuksia, jotka alkoivat häiritä arkeani, enää ne eivät liittyneet koronaan. Loppukesästä ajatukset ja niihin liittyvät toiminnot olivat läsnä aamusta iltaan, tuolloin vietin osastolla kolme kuukautta. Hoitojakson päätyttyä oli hetken verran helpompaa, mutta pikkuhiljaa ajatukset ja toiminnot alkoivat ottaa jälleen valtaa elämästäni. Helmikuussa päädyin jälleen osastolle, vietin siellä lyhyen kriisijakson. Pakkoajatuksia ja -toimintoja on vaikea kuvata. Ne saattavat saada alkunsa epärealistisesta pelosta tai jostain muille tyystin mitättömästä asiasta. Ne valtaavat mielen kokonaisvaltaisesti, ja minusta tuntuu, että sekoan täysin, mikäli en pääse suorittamaan toimintoja, joita pääni käskee minun tehdä.

En halua vertailla yleistyneen ahdistuneisuuden, masennuksen ja pakko-oireiden vakavuutta. Kaikki nämä ovat äärimmäisen vaikeita, mutta pakko-oireet ovat vaikuttaneet elämääni osittain eri tavoin, kuin kaksi ensiksi mainittua sairautta. Masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuuden kanssa olen oppinut elämään niinä hetkinä kun tilanne ole akuutti. Nyt olen kuitenkin muuttunut ulkoisesti, sairauteni näkyy enemmän muille ihmisille. Ennen minulle niin tärkeä oma tyyli on nykyään vain häivähdys. Kuljen pääasiassa tuulihousuissa ja meikittä. Raskaan lääkityksen, lamaavan oman kodin seinien sisälle pakottavan ahdistuksen ja sen aiheuttaman liikkumattomuuden seurauksena painoni on noussut. Häpeän omaa ulkoista olemustani niin voimakkaasti, että se tekee kotoa poistumisesta entistä hankalampaa. Suurin muutos entiseen on se, kuinka sairauteni näkyy sosiaalisessa kanssakäymisessä. Saatan sanoa tai tehdä julkisesti asioita, jotka ovat noloja ja joita häpeän. En kuitenkaan pysty hillitsemään toimintaani. Pyrin usein nukkumaan aamusta iltaan ja illasta aamuun, jotta pakkoajatuksille ei olisi sijaa.

Olen lopussa ja neuvoton, mutta kiitollinen kaikille, jotka osallistuvat sairauteni hoitoon ja pyrkivät ammattitaidollaan löytämään keinoja tilanteen helpottamiseksi. Erityisen kiitollinen olen kuitenkin äidille, joka on ollut minulle korvaamattomana tukena niin kuluneen vuoden kuin koko elämäni ja pitkän sairaushistoriani ajan. Myös ystäväni Noora ansaitsee suuret kiitokset, hän on huolehtinut minusta satojen kilometrien päästä, piristänyt päiviäni ja pitänyt yhteydenotoillaan minut kiinni tavallisissa arkipäiväisissä asioissa. Kiitos. Ja kiitos kaikille teillekin, joita en erikseen maininnut, kiitos että olette jaksaneet tukea ja rakastaa. Rukoukseni on, että jonain päivänä voin katsoa taaksepäin ja ymmärtää, miksi näin on tapahtunut, ja mihin kokemukseni ovat minua valmistaneet.

Tein tämän ulostulon, koska halusin kertoa, miten minulla menee. Halusin myös antaa selityksen niille teistä, jotka ovat huomanneet sekavan käytökseni. Häiriötasoisesta pakko-oireilusta ei puhuta liikaa, joten toivon tämän kirjoituksen lisäävän osaltaan tietoa ja ymmärrystä.

.

.

Huttunen, M. 2018. Pakko-oireinen häiriö. www.terveyskirjasto.fi. Lääkärikirja Duodecim. Kustannus Oy Duodecim 30.11.2018.

Leppämäki, S. & Savikuja, T. (toim.). 2014. Pakko-oireet ja OCD. Jyväskylä: PS-kustannus.

5 vastausta artikkeliin “Kun on vaan pakko”

  1. Kiitos avautumisesta ja tuskan julkisesta jakamisesta. Olet ollut valtavan vahva elämääsi yli 20 vuotta hankaloittavien psyykkisten oireiden kanssa. Se on syönyt voimavarojasi ja normaalin elämän etenemistä, vaikuttanut ihmissuhteisiin ja opiskeluun, koko elämääsi. Äitinä voin sanoa, että oma tuskani on myös suuri ja välillä tunnen suurta voimattomuutta ja neuvottomuutta, kun kuljen rinnallasi ja yritän löytää lohduttavia ja tsemppaavia sanoja sinua kannatellakseni. Rukousten määrä on valtava, jotta elämäsi tyyntyisi ja näkisin sinut iloisena ja onnellisena. Olen sinusta suunnattoman ylpeä ja olet minulle rakas. äiti

  2. Mona ❤️
    Arvostan haluasi avata elämääsi. Kunnioitan rohkeuttasi pukea avoimuus sanoiksi. Ihailen viisauttasi ja älykkyyttäsi, kykyäsi analyyttisyyteen, joka huokuu lopen uupuneenakin sanoistasi. Rukoilen, että saisit nähdä valoisat ja levolliset päivät.

    ”viimeinen huuto vasten yötä:
    käy, Herra, meitä siunaamaan.

    Vieläkin toivon, vaikka täällä
    toivoa ei näy ollenkaan.
    Nyt käteen tartun Vapahtajan:
    käy, Herra, meitä siunaamaan.

    Rukoilla jos en osaisikaan,
    niin ikävöidä häntä saan,
    saan sairastaa taas sylissänsä.
    Käy, Herra, meitä siunaamaan.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.