#opiskelijoidenmielenterveyspäivä

Aloitin yliopisto-opinnot syksyllä 2014. Jo ensimmäisenä vuonna huomasin, että suhtaudun opintoihini huomattavasti vakavammalla asenteella kuin suhtauduin koulunkäyntiin esimerkiksi lukiossa tai peruskoulussa. Pidän opintojen vakavasti ottamista positiivisena ja arvostettavana piirteenä, mutta omalla kohdallani asiat alkoivat luisua liiallisuuksiin. Olin jo pitkään kokenut, etten ole erityisen hyvä missään. Ajattelin osaavani monia asioita vähän, mutta ”kaikilla muilla” tuntui olevan jokin asia, jossa he ovat todella hyviä, parempia kuin muut. Kun sain puolivahingossa ensimmäisestä akateemisesta esseestäni erinomaisen arvosanan, keksin, että opinnot voivat olla juttu, jossa pääsen loistamaan, mikäli teen töitä.

Niinpä aloin tehdä töitä. Pyrin täydellisyyteen, tein uskomattoman pitkiä päiviä opintojen parissa ja napsin kursseista vitosen toisensa perään. Opiskelun ohessa lapsuudesta saakka oireilleet mielenterveysongelmat nostivat vähän väliä päätään ja pakonomainen tarve suoriutua jokaisesta opintotehtävästä erinomaisesti voimisti haasteellisia ahdistuneisuuden kokemuksia. Mulle ehdotettiin useiden lääkäreiden taholta sairauslomaa, mutta en kuitenkaan halunnut ottaa sitä vastaan. Välillä suostuin ottamaan paperisen sairauslomamääräyksen, jotta pääsen pois lääkärin piinapenkistä, mutta en koskaan toimittanut niitä papereita eteenpäin. Ne jäivät laatikoiden pohjimmaisiksi tai revin ne suoraan roskikseen.  Toisen yliopistovuoden loppupuolella, keväällä 2016, mielen oireet eivät kuitenkaan enää pysyneet hallinnassa ja jouduin sairaalaan.

Voisi kuvitella, että sairaalaan joutuminen saa ihmisen nöyrtymään, asettamaan oman terveytensä ensimmäiseksi prioriteetiksi, ottamaan vastaan sairausloman ja keskittymään itsensä hoitamiseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Opinnoissa pärjääminen ja eteneminen oli mulle pakkomielle. ”Jos laitan opinnot tauolle, jään muista jälkeen. Jälkeen jääminen tekee minusta epäonnistujan. Jos jään sairauslomalle olen omaa huonommuuttani menettänyt ainoan asian, jossa luulin olevani hyvä. Sitten en ole hyvä missään. Oikeastaan, minulla ei ole minkäänlaista arvoa, jos en voi opiskella. Sitä paitsi kurssitarjotin on rakennettu siten, että joudun lykkäämään joitakin opintojaksoja ainakin vuodella, mikäli en saa tehtyä niitä nyt. Opintoni ovat pilalla, jos otan niistä nyt taukoa.”  Niinpä vakuuttelin sairaalassa minua hoitaville henkilöille, että opintojen jatkaminen sairaalasta käsin pitää ahdistukseni kurissa paremmin kuin opintojen keskeyttäminen. Oikeastaan uskon tuon pitäneen joltain osin paikkansa, sillä pelkkä ajatus opintojen keskeyttämisestä sai aikaan niin valtaisan itseinhon, etten kyennyt käsittelemään sitä.

Kävin loppukevään sairaalasta harvakseltaan yliopistolla, opiskelin verkossa ja suoritin sen lukuvuoden kurssit loppuun. Kesällä kävimme lääkärin, psykologin ja omien hoitajieni kanssa lukuisia keskusteluja siitä, mitä olisi viisainta tehdä tulevana syksynä. Teimme listoja eri vaihtoehtojen plussista ja miinuksista. Viisaimpina vaihtoehtoina näyttäytyivät välivuosi tai osittainen opintojen suorittaminen siten, että karsisin suuren osan tulevista opintojaksoista pois seuraavan lukuvuoden lukujärjestyksestäni. Vapaa-aikaa suositeltiin käytettäväksi kuntoutuspsykoterapiaan ja hyvinvoinnista huolehtimiseen. Tiesin, että näitä vaihtoehtoja tuotiin esille minun parhaakseni, mutta siitä huolimatta en osannut ottaa niitä vakavissani. Elokuussa kävin keskustelemassa opinnoistani erään yliopiston työntekijän kanssa. Palasin tuosta keskustelusta sairaalaan mukanani täysipäiväinen opintosuunnitelma kolmatta lukuvuotta varten. Ainut ”kevennys”, jonka olin suostunut tekemään oli kandidaatin tutkielman jättäminen seuraavan vuoden kesäopintoihin. Käytännössä olin siis kaikista asiantuntijoiden ohjeista huolimatta päättänyt opiskella taas yhden vuoden lähes täysillä tehoilla ja jatkaa opintourakkaa myös kesälle opinnäytetyön merkeissä.

Kotiuduin osastolta loppukesästä 2016 ennen lukukauden alkua ja aloitin syyskuussa opinnot. Syyskuusta toukokuun loppuun sain pidettyä itseni kasassa ihmeen hyvin. Totesinkin usein lääkärilleni, että vaikka olo olisi kuinka huono ja vaikea tahansa, pystyn asettamaan itseni ”suoritusmoodiin”, jossa suljen kaiken muun ulkopuolelle keskittyen hoitamaan konemaisesti päivän toimet ja opintoihin liittyvät tehtävät. Toukokuun lopussa suoritusmoodi petti. Olin juuri saanut suoritettua loppuun opintoihin kuuluneen harjoittelujakson. Pidin valtavasti harjoittelupaikastani, sen työntekijöistä ja oppilaista. Tein harjoittelun eteen valtavasti töitä, ja kaiken sen ajan, mitä en viettänyt harjoittelupaikassani, kirjoitin reflektioita ja suunnittelin tulevia päiviä. Viimeisen harjoittelupäivän jälkeisenä iltana tunsin uudenlaisia oireita. Näkökenttä oli sumea, pää tuntui utuiselta, koin irrallisuutta itsestäni ja ympäristöstä, en pystynyt katsomaan tietokoneen ruutua, saati työskentelemään tietokoneella, sillä en nähnyt, mitä näytöllä luki. Keho oli mieltä viisaampi ja ilmoitti, että nyt saa riittää.

Päivät kuluivat, mutta oireet eivät hellittäneet. Jouduin hakeutumaan päivystykseen, taas kerran. Tapasin päivystävän lääkärin sekä psykiatrian akuuttityöryhmän. Akuuttityöryhmän mukaan nyt oli aika hidastaa tahtia, mikäli en halunnut tahdonvastaiseen hoitoon. Lähdin kotiin ja rauhoituin muutamaksi päiväksi, minkä jälkeen aloin kirjoittaa kandia. Yritin kovasti puskea kandia eteenpäin koko kesän, mutta uudet oireet vain jatkuivat, ahdistus lisääntyi ja masennuskin alkoi ottaa vahvaa otetta. Niinpä mun oli lopulta pakko antaa osittain periksi ja jäädä syksyllä sairauslomalle. Olin silmittömän pettynyt itseeni ja uskottelin joka ilta itselleni, että huomenna kun herään, jaksan taas jatkaa opintoja. Sellaista aamua ei kuitenkaan tullut. En pystynyt opiskelemaan, mutta kävin silti yliopistolla osallistumassa muutamien kurssien aloitukseen, jotta oli helpompaa uskotella itselleen, etten ole millään oikealla sairauslomalla, vaan voin hetkenä minä hyvänsä yllättäen piristyä ja aloittaa opiskelun.

Tämän vuoden helmikuussa tuo opintojen ja mielenterveyden oravanpyörä pysähtyi, kun isä menehtyi aivan odottamatta. Tiesin, että en voi odottaa herääväni seuraavana päivänä täynnä opintoihin kohdistuvaa tarmoa. Myönsin itselleni, että olen ihan oikealla sairauslomalla.

Halusin jakaa palan omista kokemuksistani osana Nyyti ry:n järjestämän Opiskelijoiden mielenterveyspäivän (18.4.) ympärillä tapahtuvaa kampanjointia. Tiedän, että monet korkeakouluopiskelijat kärsivät uupumuksesta, univaikeuksista, jatkuvasta ylirasituksesta sekä ahdistuksen ja masennuksen oireista. Omalla kohdallani opinnot eivät olleet syynä mielenterveyden ongelmien puhkeamiselle, mutta ne ovat näyttäytyneet yhtenä suurimmista tilanteen eskaloitumista edesauttaneista tekijöistä.

Opintoihin liittyy paljon kuormitustekijöitä, joista tärkeimmäksi tekee mieli nostaa liialliset vaatimukset. Korkeakouluissa työmäärä saattaa olla lamaannuttava, mikäli toivoo valmistuvansa tavoiteajassa ja mahdollisesti vielä suoriutuvansa opinnoistaan hyvin, kiitettävästi tai erinomaisesti. Uupuminen tai sairastuminen puolestaan aiheuttavat herkästi epävarmuutta tulevaisuudesta, valmistumisesta, työelämään sijoittumisesta sekä työssä pärjäämisestä, eikä tämän voida väittää edesauttavan toipumista ja hyvinvointia millään tasolla.

En ehkä ole paras henkilö antamaan neuvoja opinnoissa jaksamiseen. Oikeastaan edellä kuvaamiini tilanteisiin perustuen väittäisin että, en juurikaan hallitse jaksamiseen ja hyvinvointiin panostamista. Sen haluan kuitenkin sanoa, että kiinnittäkää huomiota siihen, kuinka puhutte itsellenne, ja mitä ajattelette itsestänne, sillä:

Se, mitä sanomme itsellemme jossakin tilanteessa, pääasiassa määrittää mielialamme ja tunteemme. Usein sanomme sen niin nopeasti ja automaattisesti, ettemme edes huomaa koko asiaa, ja niin meille syntyy vaikutelma, että ulkonainen tilanne ”saa” meidät tuntemaan siten kuin tunnemme. Mutta todellisuudessa meidän tulkintamme ja ajatuksemme tapahtumista muodostavat tunteidemme pohjan. (Bourne, E. J. 1999.)

Mikäli soimaamme itseämme jatkuvasti tai ruokimme ”entä jos” -ajatuksia (”Entä jos en selviä tästä?”, ”Entä jos en koskaan valmistu?”, ”Entä jos en pärjää ammatissani?”) on hyvin todennäköistä, että koemme huonommuuden ja riittämättömyyden tunteita. Sen sijaan myönteiset omaa toimintaa tukevat ajatukset edesauttavat selviytymiskykyämme. Jos positiiviset ajatukset eivät tule luonnostaan, niitä on keksittävä väkisin. Kuten Bourne (1999) kirjoittaa, tehokkain tapa käsitellä kielteistä sisäistä puhetta on antaa sille sellainen myönteinen tukea antava vastaisku, joka suoraan kumoaa tai mitätöi kielteisen sisäisen puheen. Älä sano ”Entä jos” tai ”En kelpaa”, sano sen sijaan ”Entä sitten?”, ”Kyllä minä tästä selviän.” ja ”Minä kelpaan tällaisena.”

Olkaa itsellenne armollisia ja myötätuntoisia, te ansaitsette sen.

.

.

Bourne, E. J. 1999Vapaaksi ahdistuksestaTyökirja paniikista ja peloista kärsiville. Helsinki: WSOY.

Kuka minä olen? Kuka minun kuuluisi olla?

Laitettiin kesäkuun alussa tyttöjen kanssa pystyyn eräänlainen elämän ja uskonelämän rakennustyömaa, tuttavallisemmin Raksa. Tarkoituksena on lukea viikon aikana itsekseen luku Jasu Markkasen kirjoittamasta Jalo Soturi kirjasta, jonka kautta kirjailija on pyrkinyt avaamaan sitä, kuinka evankeliumia voidaan elää todeksi ja kuinka on mahdollista seurata Jeesusta jokaisella elämän osa-alueella. Kun viikon luku on luettu, me nähdään porukalla, jaetaan ajatuksia luetusta ja pohditaan, mitä luvussa käsitellyt asiat meidän omissa elämissä tarkoittaa ja kuinka voitaisiin soveltaa luettua henkilökohtaisissa kamppailuissa. ”Virallisen” sisällön lisäksi asiaan kuuluu usein myös muuta elämän jakamista, kahvia, hölmöjä vitsejä ja viime kerralla myös karkkihelmet (mikä nostalgia!).

Eräs luku, Kuninkaan yhteyteen, herätti paljon erilaisia ajatuksia. Siinä puhuttiin identiteetistä: Kuka minä oikeastaan olen? Mihin identiteettini perustuu? Saavatko toiset määrittää sen, vai voinko tehdä sen itse? Minkä vuoksi olen olemassa? Mikä on todella arvokasta ja tärkeää? ”Jos voin itse valita elämälleni tarkoituksen, eikö se viime kädessä ole mielivaltainen, suhteellinen ja vailla lopullista arvoa? Vastauksella on väliä, sillä ihmisen käsitys siitä, kuka hän on, vaikuttaa ratkaisevalla tavalla hänen elämäänsä ja kaikkeen, mitä hän tekee”, kirjoittaa Markkanen. Kristittyjä kutsutaan omaksumaan uusi identiteetti, minäkuva, jonka keskipisteenä on Jeesus ja yhteytemme häneen. Kuitenkin kristityillä, ja ihmisillä yleensä, on elämänhistoriasta johtuen runsaasti erilaisia ali-identiteettejä. Pohdittiin tyttöjen kanssa oman identiteettikartan laatimista ja siitä inspiroituneena haluankin nyt pohtia hieman niitä ali-identiteettejä, mitä olen itse omaksunut elämäni aikana, ja tarkemmin sanottuna oikeastaan niitä ali-identiteettejä, jotka ovat pinnalla tässä elämänvaiheessa.

Ensinnäkin uskon Jumalaan, kolmiyhteiseen Jumalaan. Mulla ei ole aina helppoa, eikä uskominenkaan ole aina niin kovin helppoa. Joskus olen huutanut Jumalalle, että mä vihaan sitä. Toisinaan pakahdun kiitollisuudesta. Mutta joka hetki kuitenkin uskon, en voi olla uskomatta. Vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta rakastan Jumalaa ja koen olevani siunattu, kun mun ei tarvitse selvitä elämästä omassa voimassani, sillä eihän siitä mitään tulisi. Uskoon liittyen – kuulun helluntaiseurakuntaan ja toimin siellä aktiivisesti. Vedän tykki- ja screenitiimiä, mutta istun tekniikkapöydän takana usein myös muiden hommien vuoksi, sillä teen lisäksi striimejä ja valoja. Rakastan mun kotiseurakuntaa ja omat palvelutehtävät tuntuvat omilta. Millä nimellä sitten kutsuisin tätä ali-identiteettiä? Uskovainen ehkä? Jos kaikki identiteetit survotaan yhdeksi, olisinko uskovainen helluntaiteknikko?

Toisekseen, mielenterveyteen liittyvät asiat ovat olleet vuosia osa sitä, kuinka käsitän itseni. Mulle on määritetty ulkoapäin hurjasti erilaisia diagnooseja ja oireistoa kuvaavia nimikkeitä: toistuva masennus, vaikea masennus, keskivaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuus, pakko-oireinen häriö, dissosiaatio, depersonalisaatio, määrittämätön persoonallisuushäiriö, vaativa persoonallisuus, estynyt persoonallisuus… Mitä nämä asiat musta kertoo? Olenko mielisairas? Pakko-oireinen, masentunut, ahdistunut, omasta itsestä ulkopuolinen, liian vaativa, liian estoinen ja epävarma? Niin, kyllähän nuo kaikki asiat vaikeuttavat mun elämää monin eri tavoin, ja paljon vaikeuttavatkin. Oon halunnut kuolla, haluan usein vain kadota, maailma on usein liian painava ja olo liian yksinäinen. Oon monesti ajatellut, että mun kuuluu olla tällainen, kaikki sairaus kuuluu kiinteänä osana minuun, koska sitä on jatkunut niin kauan. Vaikeimpina hetkinä mielenterveyden häiriöistä on tullut mun identiteetti, se kuka olen. Vaikka todellisuudessa tiedän, että Jeesuksen kautta saan oikeastaan olla niistä kaikista vapaa: ”Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme –” (Jes. 53:4) Eli riippumatta omista inhimillisistä tunteista sairauden ei missään tapauksessa pidä määrittää mun identiteettiä, vaikka se välillä tekeekin niin ainakin mun oman pään sisällä.

Entäs opiskelu? Opiskelen yliopistossa erityispedagogiikkaa. Olen siis yliopisto-opiskelija ja erityispedagogiikan opiskelija. Musta tulee kasvatustieteen maisteri, laaja-alainen erityisopettaja, erityisluokanopettaja ja luokanopettaja. Niissä paikoissa, joissa oon päässyt opettamaan ja saanut luotua oppilaisiin hyvän suhteen, oon myös ope. Lisäksi olen hyvä opiskelija, oikeastaan arvosanojen valossa jopa erinomainen. Mutta erinomaisuus on kaksijakoinen asia. Haluan menestyä ja mulle on tärkeää olla tunnollinen ja ahkera. Siitä huolimatta se on raskas taakka. Erinomaisuuteen pyrkiminen on raskasta, se vie älyttömän paljon aikaa ja ennen kaikkea voimavaroja. En kuitenkaan osaa lopettaa. Jopa sairaalasta kävin koulua, tein tenttejä ja oppimistehtäviä. Kotona ollessani oon useampaan kertaan repinyt sairaslomapaperin ja jatkanut opiskelua. Onko siinä mitään järkeä? Ei tietenkään. Mutta erinomaisuuteen pyrkiminen ja tarve onnistua on niin suuri osa mun identiteettiä, että siitä on vaikeaa päästää irti. Käyn jatkuvasti itseni kanssa keskustelua siitä, olisiko aika antaa opintojen olla hetken aikaa. Tai vaikka edes tehdä tietoinen päätös siitä, että nyt mä otan jostain kurssista kolmosen tai nelosen ja se riittää.

Mitäs muuta? Mulla on monia ihmissuhteisiin liittyviä identiteettejä, luonteenpiirteisiin liittyviä identiteettejä, kiinnostuksen kohteisiin liittyviä identiteettejä… Kaikkia niistä en halua jakaa netissä, mutta välitän kovasti mun läheisistä, olen herkkä, olen tunteellinen, pettymykset on mulle syvistä syvimpiä aallonpohjia ja ilon aiheet leijuttaa päätä pilvissä. Oon ehkä vähän ujo, mutta tuttujen seurassa vapautuneempi. Lisäks oon vähän lukutoukka, musiikki on mulle tärkeää, tykkään suomenkielisestä lyriikasta ja kuluneen reilun vuoden aikana oon kiinnostunut jääkiekon seuraamisesta. Musta on tullu änärityttö.

Mutta se siitä. Tilannehan on se, että omaan elämään voi kuulua useita erilaisia asioita ja omaa identiteettiään voi rakentaa useista erilaisista lähtökohdista, mutta jos elämän keskiössä on jokin muu kuin elävä Jumala, elämä suistuu raiteiltaan. Seurakunnan palvelupaikat muuttuu, kotiseurakunta voi vaihtua, en tuu olemaan aina opiskelija, mun ammattikaan ei välttämättä ole koko elämän ajan se, mitä tällä hetkellä suunnittelen, ihmissuhteet elää, jotkut ihmiset pysyy ja jotkut katoaa, mutta pysyvissäkin ihmissuhteissa lähtökohdat ja asetelmat muuttuu elämäntilanteiden muuttumisen myötä, kiinnostuksenkohteet voi vaihdella, elämänkokemukset ja iän karttuminen voi muuttaa luonteenpiirteitä. Ja sairauden kautta on älytöntä määrittää itsensä. Jos elämän ja oman identiteetin keskiössä on jokin muu kuin Jumala, koko elämä tulee olemaan yhtä jatkuvaa identiteettikriisiä.

Erityispedagogiikassa voidaan puhua pygmalion-efektistä, joka on yksi itseään toteuttavan ennusteen muodoista. Sillä tarkoitetaan sitä, että inhimillisessä vuorovaikutuksessa odotuksilla ja uskomuksilla on taipumus kasvattaa odotetunkaltaisen ilmiön todennäköisyyttä. Periaatteessa termillä viitataan siihen, että opettajan odotuksilla on merkittävä vaikutus oppilaiden oppimistuloksiin, mutta jollain tapaa se kuitenkin assosioitui mielessäni kysymyksiin identiteetistä ja ali-identiteeteistä. Jos ajattelen itse itsestäni jotain, vaikkapa sitä, että olen suorittaja, erinomainen, tunnollinen opiskelija, ja ehkä myös vähän epäonnistunut ihmisenä, koska kärsin mielenterveyteni takia, näistä asioista tulee tosia, sillä alan elää niiden mukaisesti. Olen myös usein huomannut muiden ihmisten määrittävän minua ali-identiteettieni kautta, mikä on tietysti aivan luonnollista, mutta myös asia, joka vahvistaa minussa niitä käyttäytymisen piirteitä, jotka saavat minut toimimaan kyseisten identiteettien piirteiden mukaisesti. Tämän vuoksi olisi erityisen tärkeää määrittää sekä itsensä että muut kristityt Jeesuksen kautta.

Meidän identiteetin tulisi perustua Jumalan kaltaisuuteen, läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa ja siihen, että Jeesuksen kautta jokainen meistä on päässyt osalliseksi uudesta tavasta olla ihminen. ”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” (2. Kor. 5:14-15) Jumalalle eläminen tekee meissä työtä ja synnyttää Hengen hedelmää, mitä Raamatun mukaan ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22-23). Itse olen saanut huomata sen, että silloin kun aidosti elän yhteydessä Jumalaan nuo asiat tulee multa luonnostaan, ne on mussa. Sen sijaan silloin, kun on kauempana Jumalasta on huomattavan paljon vaikeampaa olla rauhallinen, kärsivällinen, hyvä, rakastava ja kaikkea tuota, mitä tuossa juuri luettelin. Kuitenkaan Jumalan työ minussa ei tee musta ketään muuta, kun minut itseni. Se ei tuhoa persoonallisuuttani tai muokkaa meistä kaikista samanlaisia. Se tekee minusta paremman version itsestäni. Ja sillon kun uskon itsestäni ja muista sen, mitä olemme Jeesuksen kautta, elän sen mukaisesti ja pygmalion-efekti voi kylvää hyvää satoa.

Mitä halusin tällä tekstillä sanoa? Sen että uskon ali-identiteettien olevan tarpeellisia, sillä ainakin minua ne auttavat hahmottamaan, mistä pidän, mikä on minulle tärkeää ja millaiset asiat ovat osa minua. Mutta niiden varaan ei ole viisasta rakentaa elämäänsä, vain Jumalan lähellä eläminen tekee minusta kokonaisen itseni.

Raunioita ja rukouksia

Kevät ja kesä 2016

Potilaan olo on raskas ja voimaton. Potilas on hyvin itkuinen. Keskustellessa potilas vastailee hiljaisella äänellä asianmukaisesti. Suisidaaliset ajatukset. Invalidisoiva ahdistus. Potilas jää sairaalahoitoon. F33.1 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso, johon ei liity somaattista oireyhtymää. F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita. F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. F60.5 Vaativa persoonallisuus.

Marraskuu 2011

Ensimmäistä kertaa nuortenillassa siinä seurakunnassa, josta tuli myöhemmin koti. Istuin lattialla polvet koukussa kädet niiden ympäri kiedottuina, katselin ihmisiä. Huone oli täynnä iloa, halauksia ja naurua, mikä tuntui kaukaiselta, sillä omat päiväni olivat vuosien ajan täyttyneet tunteesta, joka oli lähellä todellista fyysistä kipua, mutta ilmeni niin salakavalan tuskallisena ja vaikeasti tavoiteltavana, että sitä oli hyvin vaikea käsittää. Teki mieli nousta ylös ja lähteä pois vähin äänin, mutta ahdistuksen taakse oli syttynyt kipinä, joka pakotti jäämään. Se oli kaipaus jotain sellaista kohtaan, mitä en vielä tuolloin osannut määritellä.

Mietteeni keskeytyivät, kun havahduin vierestäni kuuluvaan ääneen: ”Saanko mä rukoilla sun puolesta?” Katsoin yllättyneenä oikealle puolelleni kyykistynyttä poikaa ja mutisin epävarmana: ”Ööö… joo… kai se käy.” Poika tyytyi vaisuun mutinaani, istui viereeni lattialle ja laski kämmenensä olkapäälleni. Vilkaisin poikaa varuillani ja yritin päästä selville siitä, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Poika oli sulkenut silmänsä, joten seurasin hänen esimerkkiään ja jäin odottamaan mitä tuleman piti. Mikään ei kuitenkaan ollut valmistanut minua siihen, mitä sain seuraavien minuuttien aikana kokea. Täysin tuntematon poika puhui sujuvasti sellaisia asioita elämästäni, mitä hänen ei järjellä ajateltuna olisi pitänyt edes aavistaa. Hän pyysi Jumalaa parantamaan sydäntäni ja korjaamaan menneisyyteni kolhuja todella yksityiskohtaisesti. Välillä poika mutisi sanoja, joita en ymmärtänyt ja puhui kieliä, joita en ollut koskaan kuullut. Se tuntui oudolta ja vähän pelottavaltakin, mutta pojasta huokuva epätodellinen rauha ja varmuus saivat minut rentoutumaan tilanteen hämmentävyydestä huolimatta.

Kun poika lopulta päätti rukouksensa, nousi lattialta ja lähti, hän jätti jälkeensä tytön, jonka korviin kaikuivat taustalla soivan laulun sanat. Valosi voittaa, pimeyden valta kaatuu.

18.9.2016

Rakas Jumala. Olen niin uupunut. Olen aivan poikki, poikki, poikki. Nukkuminen on vaikeaa. Valvominen on vaikeaa. Syöminen on vaikeaa. Tunteminen on vaikeaa. Itkeminen on vaikeaa. Minun on pakko päästä itkemään. Olen hirvittävän surullinen. Tiedän että aurinko paistaa, ja että tuolla on oikeita ihmisiä, jotka tietävät miten ollaan, kun eletään ihmisten kanssa, jotka osaavat elää. Minä olen unohtanut sen. Miten se tapahtuu? Elämä.

Minun ahdistukseni ei ole tyylikästä eksistentiaalista kulturelliahdistusta. Minun ahdistukseni ei todellakaan ole pukevaa. Minun ahdistukseni ryömii nelinkontin ja hakkaa päätä lattiaan. Minun ahdistukseni pakottaa monituntisille pitkille vaelluksille pakoon päässäni kaikuvaa ääntä, joka sanoo, että on pakkopakkopakkopakko.

(Mukaillen Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää)

Itse sairastamisen lisäksi erityisen raskasta on kohdata ihmettelyä siitä, kuinka voin olla masentunut ja ahdistunut, vaikka uskon. Eikö usko vaikuta mitenkään? Eikö Jumala auta? Kun on itse niin lopussa, että jokaisen uuden päivän kohtaaminen tuntuu mahdottomalta haasteelta, ei ole helppoa kertoa ihmisille sitä, mitä Raamattu meille opettaa. Ei ole helppoa kertoa, että Jeesus on tullut antamaan meille yltäkylläisen elämän, ei helppoa elämää. Kun omakin usko on koetuksella ja päässä pyörii ajatus siitä, olenko huono uskova, koska olen taas kerran sairastunut, ei ole helppoa vakuuttaa muita siitä, että kaikki yhdessä vaikuttaa lopulta niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Että tällä kaikella on jokin tarkoitus. Vaikka en inhimillisenä ihmisenä halua tätä elämää, en tätä kipua tai sairautta, kaikki on erilaista nyt. Se johtuu siitä, etten voi lakata uskomasta. Se johtuu siitä, etten yritä enää yksin, yritän kaikkivaltiaan Jumalan kanssa.

”Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä oli jo kuolemaisillaan.” (Ilm. 3:2)  

”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman – ” (Jes. 40:30-31)

Saavat uuden voiman. Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Sinun Jumalasi on sinun kanssasi kaikilla teilläsi. En voi lakata uskomasta – en niinäkään päivinä, kun en vain jaksa elää. Siksi jaksan. Siksi olen.