Otteita psykiatriselta osastolta

Kirjoitan somessa melko avoimesti omasta mielenterveydestäni. Olen kertonut blogiteksteissä diagnooseistani, kuvannut omaa masennustani, ahdistustani ja kamppailuani vaativuuden ja opintojen ristitulessa. Psykiatrinen sairaalahoito on kuitenkin teema, jota olen välttänyt. Osittain siksi, että ennen tätä hetkeä en ole ollut useampaan vuoteen osastohoidossa yhden yön pätkää lukuun ottamatta. Suurin syy aihetta ympäröivälle hiljaisuudelle on kuitenkin yleisen stigman ja toiseuden pelko. Ihmisillä on usein virheellisiä uskomuksia psykiatrisessa sairaalahoidossa olevista ja heidän sairautensa luonteesta, minkä seurauksena aletaan herkästi korostaa sitä, kuinka psykiatrisesti sairaat poikkeavat valtaväestöstä. Eroavaisuudet eivät määrity neutraalisti, vaan vähemmistökohteesta luodaan vähempiarvoinen, toinen. Toiseudesta on tullut leima, joka voidaan iskeä mihin tahansa marginaaliseen asiaan tai ilmiöön. (Ks. Löytty 2005.) Psykiatrisesti sairaisiin liitetään etenkin median representaatioissa erilaisia käsitteitä, joista yleisin lienee ”hullu”. Tämän kaltaiset tavat esittää marginaaliryhmiä mediassa vahvistavat toiseutta ja herättävät ihmisissä sekä pelkoa että ennakkoluuloisuutta, mikä puolestaan aiheuttaa marginaaliryhmissä leimautumisen ja häpeän kokemuksia. (Vrt. Appelqvist-Schmidlechner & Wessman 2014.)

Minut kirjattiin kaksi viikkoa sitten psykiatriseen osastohoitoon. Jatkosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta hoito tulee jatkumaan toistaiseksi. Muut potilaat ovat tavallisia ihmisiä, särkyneitä kyllä, mutta jokainen meistä särkyy joskus. Toiset vain hieman enemmän. Pääsääntöisesti täällä ei ole mukavaa tai helppoa, mutta mieleenpainuvia arkisia hetkiä on sitäkin enemmän, seuraavaksi muutamia niistä:

Ensimmäiset päivät istun omassa huoneessani, enkä uskalla tulla ulos. Vaikka sekä paikka että suurin osa hoitajista ovat tuttuja, jännitän muita potilaita. Kolmantena iltana olen erityisen levoton. Menen yhteisiin tiloihin ja alan vaeltaa pitkää käytävää edestakaisin. Yksi potilaista tulee luo ja kysyy nimeä. ”Mona.” ”Se on vähän niin kuin kuu.” ”Niin, totta. Kukaan ei oo koskaan sanonut noin.” Käännän selän ja jatkan matkaa. Seuraavana iltana vaellan taas käytävässä. Sama potilas tulee kysymään, kävelläänkö yhdessä. Vastaan myöntävästi ja huomaan pitäväni siitä, etten ole yksin. Myöhemmin istumme alas. ”Kirjotatko runoja?”, hän kysyy. ”Oon kirjoittanut joskus.” ”Kirjotetaanko nyt?” Haemme paperin ja alamme kirjoittaa yhteistä runoa, vuorotellen, lause kerrallaan. Vapaasti ilman pyrkimystä mihinkään ihmeelliseen. Runoja syntyy useita, osassa on enemmän järkeä kuin toisissa. Vaikuttavinta on se, että olisin voinut kirjoittaa jotain aivan samanlaista yksin. Kahden ihmisen kokemuksista muodostuu jaettu todellisuus.

Miljöö hiljakseen vaimenee
irrallinen olo
Päivä illaksi kuitenkin kai menee
onko aamulla ilo?
Vai ahdistus ikiaikainen,
mikä ei päästä irti
Katse pitkälle, mut oon likinäköinen silti

On aamu. Meidät on herätetty 7.30. Kupit haaleaa kahvia, puuroa mehukeitolla, leipää juustolla ja kurkulla. Istun päiväsalissa. Vaaleankeltaisilla seinillä on potilaiden maalauksia. Osa niistä on värikkäitä ja rohkaisevia. Osassa on pelkkää mustaa. Turkoosit ja vihreät nojatuolit on asetettu puolikaareen television ympärille. Taustalla pyörii Aamu-tv. Joku kysyy hoitajalta, uskooko tämä koronaviruksen luonnolliseen alkuperään. Hoitaja ohittaa mahdollisuuden salaliittoteorioiden käsittelyyn toteamalla: ”Eikös se näin ole.”

Iltapäivällä on painostava tunnelma. Joku istuu pää polvissa hoitajien kanslian edessä odottamassa tarvittavaa lääkettä. Kuljen levottomana ohi. Omakin olo on tuskainen ja kaipaan apua. Erään huoneen ovi on auki, huoneesta kuuluu itkua. Joku on satuttanut itseään, vaikka osastolle tullessa täytyy sitoutua nollatoleranssiin itsetuhoisuudessa. Yksi meistä on kotiutumassa, mutta se ei tunnu vielä helpottavalta tai vapauttavalta vaan pelottavalta.

Paljon on vielä järjestettävää
Käytännön asioita,
mutta miten järjestää mieli?
Lääkkeen otin, mut vituttaa vielki
otin kaksi, mut levoton silti
Levoton mieli, levoton vielki
vähän vaikea hengittää

Kärsin depersonalisaatiosta. Aloitin oireisiin uuden lääkityksen, mutta olen herkkä lääkkeiden haittavaikutuksille ja tunnen oloni entistä huonommaksi. Makaan sängyssä kuuntelemassa suojalasin taakse asennetun seinäkellon tikitystä. Nousen ylös mennäkseni kylpyhuoneeseen. Kaadun ja taidan menettää hetkeksi tajuntani, sillä havahdun makuultani lattialta. En pääse ylös. Oksennan roskakoriin. Se siitä lääkityksestä, on jälleen mietittävä toista vaihtoehtoa.

Mihin tartun, kun järjestys sortuu?
Miksikä vartun, kun järkeni horjuu?

Jossain vaiheessa psykiatristen ongelmien kanssa tullaan siihen pisteeseen, että niiden karnivalisointi voi auttaa. Parasta osastohoidossa onkin potilaiden välinen huumori. Samassa tilanteessa olevat ymmärtävät, kun heität vitsin oman toimintasi järjettömyydestä, Omakanta -kirjauksista, lääkkeistä, lukituista ovista tai terävien esineiden takavarikoinnista.

Kuten eräs potilas toistuvasti totesi: ”Tässä ei oo mitään hauskaa.” Ei ole, ei. Mutta on ihanaa nauraa välillä.

.

Appelqvist-Schmidlechner, K. & Wessman, J. 2014. Straight from Transylvania – nuorten mielenterveyskuntoutujien toiseuden kokemuksia. Teoksessa M. Gissler, M. Kekkonen, P. Känkänen, P. Muranen & M. Wrede-Jäntti (toim.) Nuoruus toisin sanoen. Nuorten elinolot – vuosikirja 2014. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 73–85.

Rastas, A., Huttunen, L. & Löytty, O. (toim.) 2005. Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Tampere: Vastapaino.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.