#opiskelijoidenmielenterveyspäivä

Aloitin yliopisto-opinnot syksyllä 2014. Jo ensimmäisenä vuonna huomasin, että suhtaudun opintoihini huomattavasti vakavammalla asenteella kuin suhtauduin koulunkäyntiin esimerkiksi lukiossa tai peruskoulussa. Pidän opintojen vakavasti ottamista positiivisena ja arvostettavana piirteenä, mutta omalla kohdallani asiat alkoivat luisua liiallisuuksiin. Olin jo pitkään kokenut, etten ole erityisen hyvä missään. Ajattelin osaavani monia asioita vähän, mutta ”kaikilla muilla” tuntui olevan jokin asia, jossa he ovat todella hyviä, parempia kuin muut. Kun sain puolivahingossa ensimmäisestä akateemisesta esseestäni erinomaisen arvosanan, keksin, että opinnot voivat olla juttu, jossa pääsen loistamaan, mikäli teen töitä.

Niinpä aloin tehdä töitä. Pyrin täydellisyyteen, tein uskomattoman pitkiä päiviä opintojen parissa ja napsin kursseista vitosen toisensa perään. Opiskelun ohessa lapsuudesta saakka oireilleet mielenterveysongelmat nostivat vähän väliä päätään ja pakonomainen tarve suoriutua jokaisesta opintotehtävästä erinomaisesti voimisti haasteellisia ahdistuneisuuden kokemuksia. Mulle ehdotettiin useiden lääkäreiden taholta sairauslomaa, mutta en kuitenkaan halunnut ottaa sitä vastaan. Välillä suostuin ottamaan paperisen sairauslomamääräyksen, jotta pääsen pois lääkärin piinapenkistä, mutta en koskaan toimittanut niitä papereita eteenpäin. Ne jäivät laatikoiden pohjimmaisiksi tai revin ne suoraan roskikseen.  Toisen yliopistovuoden loppupuolella, keväällä 2016, mielen oireet eivät kuitenkaan enää pysyneet hallinnassa ja jouduin sairaalaan.

Voisi kuvitella, että sairaalaan joutuminen saa ihmisen nöyrtymään, asettamaan oman terveytensä ensimmäiseksi prioriteetiksi, ottamaan vastaan sairausloman ja keskittymään itsensä hoitamiseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Opinnoissa pärjääminen ja eteneminen oli mulle pakkomielle. ”Jos laitan opinnot tauolle, jään muista jälkeen. Jälkeen jääminen tekee minusta epäonnistujan. Jos jään sairauslomalle olen omaa huonommuuttani menettänyt ainoan asian, jossa luulin olevani hyvä. Sitten en ole hyvä missään. Oikeastaan, minulla ei ole minkäänlaista arvoa, jos en voi opiskella. Sitä paitsi kurssitarjotin on rakennettu siten, että joudun lykkäämään joitakin opintojaksoja ainakin vuodella, mikäli en saa tehtyä niitä nyt. Opintoni ovat pilalla, jos otan niistä nyt taukoa.”  Niinpä vakuuttelin sairaalassa minua hoitaville henkilöille, että opintojen jatkaminen sairaalasta käsin pitää ahdistukseni kurissa paremmin kuin opintojen keskeyttäminen. Oikeastaan uskon tuon pitäneen joltain osin paikkansa, sillä pelkkä ajatus opintojen keskeyttämisestä sai aikaan niin valtaisan itseinhon, etten kyennyt käsittelemään sitä.

Kävin loppukevään sairaalasta harvakseltaan yliopistolla, opiskelin verkossa ja suoritin sen lukuvuoden kurssit loppuun. Kesällä kävimme lääkärin, psykologin ja omien hoitajieni kanssa lukuisia keskusteluja siitä, mitä olisi viisainta tehdä tulevana syksynä. Teimme listoja eri vaihtoehtojen plussista ja miinuksista. Viisaimpina vaihtoehtoina näyttäytyivät välivuosi tai osittainen opintojen suorittaminen siten, että karsisin suuren osan tulevista opintojaksoista pois seuraavan lukuvuoden lukujärjestyksestäni. Vapaa-aikaa suositeltiin käytettäväksi kuntoutuspsykoterapiaan ja hyvinvoinnista huolehtimiseen. Tiesin, että näitä vaihtoehtoja tuotiin esille minun parhaakseni, mutta siitä huolimatta en osannut ottaa niitä vakavissani. Elokuussa kävin keskustelemassa opinnoistani erään yliopiston työntekijän kanssa. Palasin tuosta keskustelusta sairaalaan mukanani täysipäiväinen opintosuunnitelma kolmatta lukuvuotta varten. Ainut ”kevennys”, jonka olin suostunut tekemään oli kandidaatin tutkielman jättäminen seuraavan vuoden kesäopintoihin. Käytännössä olin siis kaikista asiantuntijoiden ohjeista huolimatta päättänyt opiskella taas yhden vuoden lähes täysillä tehoilla ja jatkaa opintourakkaa myös kesälle opinnäytetyön merkeissä.

Kotiuduin osastolta loppukesästä 2016 ennen lukukauden alkua ja aloitin syyskuussa opinnot. Syyskuusta toukokuun loppuun sain pidettyä itseni kasassa ihmeen hyvin. Totesinkin usein lääkärilleni, että vaikka olo olisi kuinka huono ja vaikea tahansa, pystyn asettamaan itseni ”suoritusmoodiin”, jossa suljen kaiken muun ulkopuolelle keskittyen hoitamaan konemaisesti päivän toimet ja opintoihin liittyvät tehtävät. Toukokuun lopussa suoritusmoodi petti. Olin juuri saanut suoritettua loppuun opintoihin kuuluneen harjoittelujakson. Pidin valtavasti harjoittelupaikastani, sen työntekijöistä ja oppilaista. Tein harjoittelun eteen valtavasti töitä, ja kaiken sen ajan, mitä en viettänyt harjoittelupaikassani, kirjoitin reflektioita ja suunnittelin tulevia päiviä. Viimeisen harjoittelupäivän jälkeisenä iltana tunsin uudenlaisia oireita. Näkökenttä oli sumea, pää tuntui utuiselta, koin irrallisuutta itsestäni ja ympäristöstä, en pystynyt katsomaan tietokoneen ruutua, saati työskentelemään tietokoneella, sillä en nähnyt, mitä näytöllä luki. Keho oli mieltä viisaampi ja ilmoitti, että nyt saa riittää.

Päivät kuluivat, mutta oireet eivät hellittäneet. Jouduin hakeutumaan päivystykseen, taas kerran. Tapasin päivystävän lääkärin sekä psykiatrian akuuttityöryhmän. Akuuttityöryhmän mukaan nyt oli aika hidastaa tahtia, mikäli en halunnut tahdonvastaiseen hoitoon. Lähdin kotiin ja rauhoituin muutamaksi päiväksi, minkä jälkeen aloin kirjoittaa kandia. Yritin kovasti puskea kandia eteenpäin koko kesän, mutta uudet oireet vain jatkuivat, ahdistus lisääntyi ja masennuskin alkoi ottaa vahvaa otetta. Niinpä mun oli lopulta pakko antaa osittain periksi ja jäädä syksyllä sairauslomalle. Olin silmittömän pettynyt itseeni ja uskottelin joka ilta itselleni, että huomenna kun herään, jaksan taas jatkaa opintoja. Sellaista aamua ei kuitenkaan tullut. En pystynyt opiskelemaan, mutta kävin silti yliopistolla osallistumassa muutamien kurssien aloitukseen, jotta oli helpompaa uskotella itselleen, etten ole millään oikealla sairauslomalla, vaan voin hetkenä minä hyvänsä yllättäen piristyä ja aloittaa opiskelun.

Tämän vuoden helmikuussa tuo opintojen ja mielenterveyden oravanpyörä pysähtyi, kun isä menehtyi aivan odottamatta. Tiesin, että en voi odottaa herääväni seuraavana päivänä täynnä opintoihin kohdistuvaa tarmoa. Myönsin itselleni, että olen ihan oikealla sairauslomalla.

Halusin jakaa palan omista kokemuksistani osana Nyyti ry:n järjestämän Opiskelijoiden mielenterveyspäivän (18.4.) ympärillä tapahtuvaa kampanjointia. Tiedän, että monet korkeakouluopiskelijat kärsivät uupumuksesta, univaikeuksista, jatkuvasta ylirasituksesta sekä ahdistuksen ja masennuksen oireista. Omalla kohdallani opinnot eivät olleet syynä mielenterveyden ongelmien puhkeamiselle, mutta ne ovat näyttäytyneet yhtenä suurimmista tilanteen eskaloitumista edesauttaneista tekijöistä.

Opintoihin liittyy paljon kuormitustekijöitä, joista tärkeimmäksi tekee mieli nostaa liialliset vaatimukset. Korkeakouluissa työmäärä saattaa olla lamaannuttava, mikäli toivoo valmistuvansa tavoiteajassa ja mahdollisesti vielä suoriutuvansa opinnoistaan hyvin, kiitettävästi tai erinomaisesti. Uupuminen tai sairastuminen puolestaan aiheuttavat herkästi epävarmuutta tulevaisuudesta, valmistumisesta, työelämään sijoittumisesta sekä työssä pärjäämisestä, eikä tämän voida väittää edesauttavan toipumista ja hyvinvointia millään tasolla.

En ehkä ole paras henkilö antamaan neuvoja opinnoissa jaksamiseen. Oikeastaan edellä kuvaamiini tilanteisiin perustuen väittäisin että, en juurikaan hallitse jaksamiseen ja hyvinvointiin panostamista. Sen haluan kuitenkin sanoa, että kiinnittäkää huomiota siihen, kuinka puhutte itsellenne, ja mitä ajattelette itsestänne, sillä:

Se, mitä sanomme itsellemme jossakin tilanteessa, pääasiassa määrittää mielialamme ja tunteemme. Usein sanomme sen niin nopeasti ja automaattisesti, ettemme edes huomaa koko asiaa, ja niin meille syntyy vaikutelma, että ulkonainen tilanne ”saa” meidät tuntemaan siten kuin tunnemme. Mutta todellisuudessa meidän tulkintamme ja ajatuksemme tapahtumista muodostavat tunteidemme pohjan. (Bourne, E. J. 1999.)

Mikäli soimaamme itseämme jatkuvasti tai ruokimme ”entä jos” -ajatuksia (”Entä jos en selviä tästä?”, ”Entä jos en koskaan valmistu?”, ”Entä jos en pärjää ammatissani?”) on hyvin todennäköistä, että koemme huonommuuden ja riittämättömyyden tunteita. Sen sijaan myönteiset omaa toimintaa tukevat ajatukset edesauttavat selviytymiskykyämme. Jos positiiviset ajatukset eivät tule luonnostaan, niitä on keksittävä väkisin. Kuten Bourne (1999) kirjoittaa, tehokkain tapa käsitellä kielteistä sisäistä puhetta on antaa sille sellainen myönteinen tukea antava vastaisku, joka suoraan kumoaa tai mitätöi kielteisen sisäisen puheen. Älä sano ”Entä jos” tai ”En kelpaa”, sano sen sijaan ”Entä sitten?”, ”Kyllä minä tästä selviän.” ja ”Minä kelpaan tällaisena.”

Olkaa itsellenne armollisia ja myötätuntoisia, te ansaitsette sen.

.

.

Bourne, E. J. 1999Vapaaksi ahdistuksestaTyökirja paniikista ja peloista kärsiville. Helsinki: WSOY.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.