Raunioita ja rukouksia

Kevät ja kesä 2016

Potilaan olo on raskas ja voimaton. Potilas on hyvin itkuinen. Keskustellessa potilas vastailee hiljaisella äänellä asianmukaisesti. Suisidaaliset ajatukset. Invalidisoiva ahdistus. Potilas jää sairaalahoitoon. F33.1 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso, johon ei liity somaattista oireyhtymää. F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita. F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. F60.5 Vaativa persoonallisuus.

Marraskuu 2011

Ensimmäistä kertaa nuortenillassa siinä seurakunnassa, josta tuli myöhemmin koti. Istuin lattialla polvet koukussa kädet niiden ympäri kiedottuina, katselin ihmisiä. Huone oli täynnä iloa, halauksia ja naurua, mikä tuntui kaukaiselta, sillä omat päiväni olivat vuosien ajan täyttyneet tunteesta, joka oli lähellä todellista fyysistä kipua, mutta ilmeni niin salakavalan tuskallisena ja vaikeasti tavoiteltavana, että sitä oli hyvin vaikea käsittää. Teki mieli nousta ylös ja lähteä pois vähin äänin, mutta ahdistuksen taakse oli syttynyt kipinä, joka pakotti jäämään. Se oli kaipaus jotain sellaista kohtaan, mitä en vielä tuolloin osannut määritellä.

Mietteeni keskeytyivät, kun havahduin vierestäni kuuluvaan ääneen: ”Saanko mä rukoilla sun puolesta?” Katsoin yllättyneenä oikealle puolelleni kyykistynyttä poikaa ja mutisin epävarmana: ”Ööö… joo… kai se käy.” Poika tyytyi vaisuun mutinaani, istui viereeni lattialle ja laski kämmenensä olkapäälleni. Vilkaisin poikaa varuillani ja yritin päästä selville siitä, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Poika oli sulkenut silmänsä, joten seurasin hänen esimerkkiään ja jäin odottamaan mitä tuleman piti. Mikään ei kuitenkaan ollut valmistanut minua siihen, mitä sain seuraavien minuuttien aikana kokea. Täysin tuntematon poika puhui sujuvasti sellaisia asioita elämästäni, mitä hänen ei järjellä ajateltuna olisi pitänyt edes aavistaa. Hän pyysi Jumalaa parantamaan sydäntäni ja korjaamaan menneisyyteni kolhuja todella yksityiskohtaisesti. Välillä poika mutisi sanoja, joita en ymmärtänyt ja puhui kieliä, joita en ollut koskaan kuullut. Se tuntui oudolta ja vähän pelottavaltakin, mutta pojasta huokuva epätodellinen rauha ja varmuus saivat minut rentoutumaan tilanteen hämmentävyydestä huolimatta.

Kun poika lopulta päätti rukouksensa, nousi lattialta ja lähti, hän jätti jälkeensä tytön, jonka korviin kaikuivat taustalla soivan laulun sanat. Valosi voittaa, pimeyden valta kaatuu.

18.9.2016

Rakas Jumala. Olen niin uupunut. Olen aivan poikki, poikki, poikki. Nukkuminen on vaikeaa. Valvominen on vaikeaa. Syöminen on vaikeaa. Tunteminen on vaikeaa. Itkeminen on vaikeaa. Minun on pakko päästä itkemään. Olen hirvittävän surullinen. Tiedän että aurinko paistaa, ja että tuolla on oikeita ihmisiä, jotka tietävät miten ollaan, kun eletään ihmisten kanssa, jotka osaavat elää. Minä olen unohtanut sen. Miten se tapahtuu? Elämä.

Minun ahdistukseni ei ole tyylikästä eksistentiaalista kulturelliahdistusta. Minun ahdistukseni ei todellakaan ole pukevaa. Minun ahdistukseni ryömii nelinkontin ja hakkaa päätä lattiaan. Minun ahdistukseni pakottaa monituntisille pitkille vaelluksille pakoon päässäni kaikuvaa ääntä, joka sanoo, että on pakkopakkopakkopakko.

(Mukaillen Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää)

Itse sairastamisen lisäksi erityisen raskasta on kohdata ihmettelyä siitä, kuinka voin olla masentunut ja ahdistunut, vaikka uskon. Eikö usko vaikuta mitenkään? Eikö Jumala auta? Kun on itse niin lopussa, että jokaisen uuden päivän kohtaaminen tuntuu mahdottomalta haasteelta, ei ole helppoa kertoa ihmisille sitä, mitä Raamattu meille opettaa. Ei ole helppoa kertoa, että Jeesus on tullut antamaan meille yltäkylläisen elämän, ei helppoa elämää. Kun omakin usko on koetuksella ja päässä pyörii ajatus siitä, olenko huono uskova, koska olen taas kerran sairastunut, ei ole helppoa vakuuttaa muita siitä, että kaikki yhdessä vaikuttaa lopulta niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Että tällä kaikella on jokin tarkoitus. Vaikka en inhimillisenä ihmisenä halua tätä elämää, en tätä kipua tai sairautta, kaikki on erilaista nyt. Se johtuu siitä, etten voi lakata uskomasta. Se johtuu siitä, etten yritä enää yksin, yritän kaikkivaltiaan Jumalan kanssa.

”Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä oli jo kuolemaisillaan.” (Ilm. 3:2)  

”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman – ” (Jes. 40:30-31)

Saavat uuden voiman. Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Sinun Jumalasi on sinun kanssasi kaikilla teilläsi. En voi lakata uskomasta – en niinäkään päivinä, kun en vain jaksa elää. Siksi jaksan. Siksi olen.

Yksi ajatus artikkelista “Raunioita ja rukouksia”

  1. Todella rohkea kirjoitus Mona. Lukiessa tunsin haikeutesi, sykähdytti tosissaan sydäntä. Olet taitava kirjoittamaan kärsimyksen sisältä syvimpiä tuntemuksiasi.

    Rakasta itseäsi kuten lähimmäisiäsi ja Jumalaasi. Muista myös, etteivät tunteet tapa, vaikka kovasti sattuisivatkin. Itselleni olen saanut lähipäivinä useaan otteeseen muistuttaa, että tunteista seuraavat mielentilat ovat pääosin omasta päätöksestä kiinni. Kyse on kuitenkin omasta tulkinnasta, miten suhtautuu tuntemuksiinsa. Jos muistaa vain rakastaa itseään purkautuvista epämiellyttävistä tuntemuksista huolimatta ja niitä kunnioittaen, saa taas kevyemmän olon. Itsekin opettelen tätä joka päivä enemmän <3

    Syksyn alku on ollut meidän lisäksemme monella muullakin yhtä hullunmyllyä. Olemme täällä kuitenkin yhdessä, yhtä Jumalan kanssa. Kaikki tapahtunut ja tapahtuva valmistaa meitä parempaan. Voimia pimeneviin iltoihin sisko rakas!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *